keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Lähellä unelmaa

Mitä pitää tapahtua, että ylikriittinen on kerrankin edes vähän ylpeä itsestään?

Viimeisen kuukauden aikana monen pitkäksi venähtäneen aamun jäljiltä oon pitkän taistelun jälkeen tarttunut matikankirjoihin ja alkanut tehdä sitä, mitä inhoan. Yleensä opin asiat nopeasti, mutta poikkeus vahvistaa säännön ja sen poikkeuksen tekee matikka. Yritin kaikkeni, että innostuisin matikasta, mutta lopulta laskin joka kerta itkupotkuraivareiden kanssa. Mutta laskin kuitenkin, ja nyt tuntuu upealta - pääsin arkkarimatikankokeesta läpi!!!!!

Ja millä tavalla: kun läpipääsyraja oli 8/36, sain pisteitä 23/36, joka on yli keskiarvon, minä, ikuinen matikanvihaaja, rimanalittaja, lyhyenmatikkalainen, nutipää ja älykääpiö matikassa. Siitä rapsahtaa melkein kaksi valintakoepistettä, mikä helpottaa piirrustus- ja suunnittelukokeiden urakkaa.

Ylpeä voi olla siksi, että pystyin kerrankin pakottamaan itseni tekemään töitä oikein kunnolla ja vielä sellaisen asian parissa, jota inhoan. Ja se työ palkittiin ruhtinaallisesti.

En osaa päättää kumpi on parempaa: se, että pääsin piirustus- ja suunnittelukokeisiin vai se, ettei enää koskaan tarvitse laskea matikkaa. Matikka on kuitenkin nyt ollutta ja mennyttä, ja keskittyminen on ollut viime aikoina täysin vimpassa vaiheessa. Oon ollut päivät valmennuskurssilla piirrustus- ja suunnittelukoetta varten, ja lyhyistä, lämpimistä kesäilloista nautitaan biitsiä pelaamalla tai vain hengailemalla. Valmennuskurssilla oon oppinut joka päivä valtavasti, mutta tuntuu hurjalta, että kokeet ovat oikeasti ensi viikolla.  Toisaalta melkein odotan niitä, koska saa tehdä sitä mitä haluaa, ja pääsykoetehtävät ovat äärettömän inspiroivia.

Yks päivä menin metsään maalaamaan meidän taloa. Naapurit sai vaihteeksi ihmettelemisen aihetta. Ei tullut valmista, valo kun ei pysy kauaa samanlaisena. Ulkona maalaamisessa on kyllä ihan oma fiiliksensä mutta myös oma haasteensa erityisesti sään ja valon vaihtelevuuden takia.



Huvitan teitä vähän mun vanhoilla piirrustuksilla. Jatketaan edellisen postauksen teemaa. Hepanpään piirsin kymmenenvuotiaana, pienenä rakastin hevosia ja ehkä vielä enemmän niiden piirtämistä. Voi, kun olisinkin jatkanut piirrustusta yhtä ahkerasti vielä yläasteellakin ja erityisesti sen jälkeen, mutta jotenkin se vain jäi moneksi vuodeksi.

2010 Ranskassa lomaillessani yhtäkkiä muistin "sisäisen taiteilijani" ja samalla kertaa tajusin, että musta tulee arkkitehti. Tuntuu hienolta löytää itsestään jotain, jonka tietää olevan olemassa mutta jota ei muista. Oivallukset tulivat samanaikaisesti varmaan siksi, että itseään toteuttamaan parhaiten pääsisi juuri arkkitehdin ammatissa. (Ja antakaa mun olla idealisti älkääkä puhuko millaista työ käytännössä tulee olemaan.)


Yksisarvisen oon piirtänyt kakstoistavuotiaana ja tytön neljätoistavuotiaana.



Lyijykynäpiirrustus on kyllä ollut aina mun juttu, vasta viime aikoina on tullut kokeiltua eri tekniikoita. Esittelen myöhemmin lisää mun "piirtäjänuraa" ja kehitystä, etenkin jos se huipentuu siihen, että saan koulupaikan arkkaripuolelta. Lähellä ollaan unelmaa...
 
<3 naattu 
 

 

lauantai 25. toukokuuta 2013

Erilainen, ikimuistoinen



"Kerran aloitettuasi uneksimisen, älä hetkeksikään lopeta. Uneksi vain mahdottomia, sillä huomista
eivät järkevät latteudet kiinnosta. Ole hyvä unelmiasi kohtaan, ja anna niiden toteutua."


Viime viikonloppuna toteutui jälleen eräs pieni haave: haave heppaleiristä omalla porukalla. Kyllä, minäkin kuulun siihen entisten heppatyttöjen sankkaan joukkoon, joiden sydämen sopukoissa on yhä edelleen oma paikkansa noille hassuille eläimille.

Haave alkoi muotoutua jo kauan sitten heppaleirillä, kun jouduttiin heräämään viideltä yli-innokkaiden pikkuheppatyttöjen aamutallitohinoihin. Silloin päätin, että järjestän joskus heppaleirin omalla porukalla, ja sen tein.

 

Kaunein hevonen, jonka olen koskaan nähnyt.
Tallin suurimmat ja pienimmät.

Tää kuva ei kerro todellisuutta: oikeasti jouduin tekemään niin paljon töitä, että sisäreidet ovat edelleen (viikon jälkeen!) kipeänä.
Viikonlopun kuvatuin, suloisin pari; pienimpien ja itsepäisimpien tahtojen taisto.



Se, että osa meistä ei ollut ratsastanut koskaan ja osa aikoinaan paljonkin, ei hidastanut. Itse olin ratsastanut viimeksi vuosia sitten. Meillä oli koossa loistava porukka, joka puhalsi yhteen hiileen, iloitsi toisten onnistumisista ja auttoi itse kunkin pelkojen voittamisessa. Ilmatkin olivat meille suosillisia; oikeastaan viikonlopussa ei ollut mitään muuta huonoa kuin mm-lätkä. Laittaisin mielellään enemmän kuvia meistä, mutta en millään viitsi alkaa kyselemään jokaiselta lupia, joten saatte tyytyä nyt pääasiassa heppakuviin (tämän takia muutenkaan postauksissani ei yleensä näy ihmisiä). Pieni heppatyttö minussa ja tosi monessa muussakin nosti kyllä päätään, jatkan kesällä harrastusta jos vain löydän sopivan tallin. Heppaleiriviikonloppu oli kyllä erilaisin ja ikimuistoisin aikoihin.

Pahoittelut, etten ole viime aikoina oikein ehtinyt blogia päivittelemään. Päivitystahti on näköjään suoraan verrannollinen sään kanssa, nyt loistavilla ilmoilla ei yksinkertaisesti pysty istumaan koneella. Jospa se menee myös toisin  päin, etteivät lukijatkaan kaipaa näillä ilmoilla postauksia yhtä paljon. Mutta pääsykokeiden jälkeen aikaa blogillekin on enemmän. Nautitaan kesästä!

<3 naattu

maanantai 20. toukokuuta 2013

Ohi on...

...kauan odottu ja kammoksuttu päivä: arkkitehtihaun matikankoe. Jotenkin jäi hyvät fiilikset, vaikken yhtään tiedä, menikö läpi. Oon vaan niin iloinen ja helpottunut siitä, että sai kokeen pois päiväjärjestyksestä. Viikon päästä saa tietää, menikö koe läpi.

Tässä kiireisen kuvapläjäys viime viikolta.


  
Mm-kisaeväinä oli poppareiden sijasta maailman herkullisinta jälkkäriä (myös tosi helppo valmistaa), johon tuli siis mansikoita, vadelmia, vanhan ajan vaniljajäätelöä ja itse tehtyä kinuskia (2 dl kuohukermaa ja 2 dl fariinisokeria).



Viime viikolla myös grillattiin maissia, broilerinfileitä mustapekka-juustolla, ananaksia ja kasvisvartaita, joissa oli paprikaa, hallomia, kesäkurpitsaaja tomaattia.


Kasvissosenkeiton ohje löytyy täältä, sen kaverina on raejuustoa ja ruohosipulia.



Tässä muutamia kuvia eteisestä, jota en vielä oo esitellyt.


Mustikanvarpuja löytyi takapihan metsästä.




Tämä vanha kaunotar on varmaan viime vuosisadan alusta, ja ihan äärettömän kaunis minusta. Se on yllättäen lainassa siskolta (karkuteillä-blogista). Toi lamppu on niin symppis, just tollasena vähän kierona! Senkin onnellisesti omistaa sama  sisko.



Nyt vaan toivotaan et matikankoe menis jotenkin tuurilla läpi. Luulen et unohdan sen yhtä tyystin kuin viime viikonloppunakin, kun pääsen tekemään sitä mitä rakastan: piirtämään, maalaamaan, taiteilemaan. Ei voi kuin nauttia.
Nauttikaahan tekin! <3 naattu

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Makkari


En oo viitsinyt vielä mun makkaria esitellä, koska ajattelin enemmän sisustella sitä. Suureellisia suunnitelmia oli ja vaikka millä mitalla, mutta opiskelijabudjetin kanssa kun eletään, niin sellaiset suunnitelmat sais jättää sikseen. Itse nikkaroiminenkaan ei oikein kaupungissa onnistu. Joka tapauksessa tässä on mun makkari kaikessa keskeneräisyydessään. Siitä tekee ihanan tilavan korotettu katto ja peilikaapisto.




Mekon oon ommellut itse, se on oikeastaan kuvisdiplomityö. Opiskelin lukiossa kuvataidelinjalla ja tällaiseksi muotoutui lopputyö. Teen kuvisdiplomista myöhemmin oman postauksen, kun ehdin. 


 Mulla ei oo huoneessani (yllättäen) juuri mitään uutta tai oikeasti omaa. Kirjahylly on kotoa, ikivanha, omittu. Matto on lainassa siskolta (Koukussa koukkulaan -blogista), joka on virkannut sen itse. Lamppukin on vanha kirpparilöytö, samoin kuin tuo vanha matkalaukku.


Tästä on suorastaan haastava päätellä, mitä allekirjoittanut lukee yliopistossa pääaineenaan...

Vanhat kirjat kuuluu kiellettyjen ostosten listalle, mutta kirppareita kierrellessä niitä jotenkin kummasti sattuu aina mukaan. Ainakin silloin, kun löytyy jotain tällaisia ihania klassikoita kuten alla. Kirjallisuus on yks mun lukuisista innostuksenkohteista ja inspiraationlähteistä, mutta nykyään aikaa lukea on aivan tajuttoman vähän... Toivottavasti kesällä lukemiselle jäisi enemmän aikaa. Nyt kesken on Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta.


Kuivapastelliteos eskimoperheestä on itse tehty, se kuuluu osaksi tuota aiemmin mainittua kuvataidediplomia.  Lipasto on siskolta (karkuteillä -blogista) lainassa.




  
Pieni salainen pahe: korkkarit <3 Tässä osa mun rakkaimmista korkkareista. Myönnän, ettei näitä voi käyttää usein, mutta kun niitä vain ei voi vastustaa! 

Viime aikoina kenkäfriikkeys on kääntynyt tosin vähän käytännöllisempään suuntaan, eli tennareihin, ja oon yrittänyt ihan tosissaan rajoittaa korkkaiden ostelua. Oon onnistunut omasta mielestä ihan hyvin, vaikka ihan just tilasin yhdet kaunokaiset, joista oon haaveillut heti vuosia...


<3 naattu

maanantai 13. toukokuuta 2013

Sadepäivän mahdollisuus





Sadepäivä voi olla juuri niin kurja kuin sen voi kuvitellakin olevan. Varsinkin, jos nokkelasti yhdistää sadepäivän ja matikan ja tenttiinluvun.








Sadepäivä voi olla myös pienien ilojen päivä, jos sille antaa mahdollisuuden. Lähdin katselemaan sitä lähemmäs ulos, sumuinen ilma oli huumaava ja märkiä polkuja pitkin pehmeää juosta.







Aurinko laski hiljalleen ja tunnelma ulkona oli yhtä aikaa niin pysähtynyt että pysäyttävä, ettei juoksulenkki riittänyt, vaan täytyi vielä lähteä ulos kuvailemaan pihaa. Kesä tuli, kun tallustelin metsässä avojaloin, oli kummallisen lämmin.



 

Polku vie terassilta "suihkulähteelle". Siellä pihan ensimmäiset kasvit jo heräilevät kevääseen.













































Minusta on uskomattoman hienoa, miten nää rivarit on suunniteltu just sopimaan ympäröivään luontoon. Yksi parhaista piirteistä arkkitehtuurissa on just se, miten rakennukset istuu ympäristöönsä. Tää rivitalo on oivallinen esimerkki siitä, ettei rivarinkaan tarvitse olla tylsä ja tavanomainen, että pienikin voi olla todella kaunista.


Vaikka levollisin, niin vähän haikein mielin palailin metsästä: kämppiksen leipoman leivän tuoksu kantautui pikkumetsään asti, saunakin oli valmiiksi lämmitetty.

Eihän me asuta täällä enää kuin kuukausi. Sitten hajaannutaan ympäriinsä, kuka minnekin, kotikolo hiljenee, tyhjenee ja herää taas myöhemmin henkiin muttei enää samana. Meitäneljää sanan samassa merkityksessä ei enää ole, ja taas eräs vaihe elämässä on ohi.





Mutta sitä suuremmalla syyllä viimeisestä kuukaudesta otetaan kaikki ilo irti!

Sadepäivään iloa toivotellen <3 naattu